Opetusministeri ja vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson linjasi Iltalehden haastattelussa (27.1.), että jokaisessa kunnassa ei olisi tulevaisuudessa omaa peruskoulua.
Linjauksen kanssa on helppo olla eri mieltä. Lähikoulu kotikunnassa on lapsen etu. Kuntien on jatkossakin vastattava peruskoulutuksen järjestämisestä omalla alueellaan.
Anderssonin pohdinnan taustalla on aiheellinen huoli Suomen vauvakadosta. On totta, että tulevat ikäluokat pienenevät nyt kiihtyvää tahtia.
Tärkein keskustelu lähikoulusta ja sen tulevaisuudesta käydään kuitenkin perheiden tai perheellistymistä suunnittelevien kanssa.
Lapsi ei voi päättää, minne syntyy. Jokainen työ ei myöskään liiku kohti suurempaa yksikköä. Mutta jokaisen lapsen on oikeus kouluttautua ja harrastaa.
Jokaisen vanhemman oikeus on viettää aikaa lapsensa kanssa myös koulupäivän jälkeen. Toistuvien pitkien bussimatkojen väsyttämänä ei aikuinenkaan jaksa.
Pelkän seinäkeskustelun sijaan, ajatukset laatikon ulkopuolelta voisivat auttaa meitä eteenpäin.
Kun ikäluokat pienenevät, myös opettajien määrä koulussa laskee. Mutta voisiko koulujen henkilöstöresursseja jaotella paremmin kuntien kesken, opettajien työtä samalla turvaten?
Yhteistyötä kuntien välillä voisi miettiä lähipalvelut lapsille säilyttäen.
Suomalainen peruskoulu on kansamme sivistyksen pohja. Se luotiin viisikymmentä vuotta sitten, aloittaen Suomen harvimmin asutetuilta seuduilta Lapista.
Siitä lähtien kunnan lähikoulu on taannut opetuksen kaikille lompakon paksuuteen katsomatta.
Keskittämällä opetus kokonaan yli pienten kuntien ei laatu tule paranemaan.
Oppiminen on rikkaus, jonka on oltava saavutettavaa erilaisista lähtökohdista huolimatta. Sen toivoisi kouluistamme linjaavan ministerin huomioivan.
Auli Piiparinen
Pohjois-Savon keskustan varapuheenjohtaja
Leppävirta